Taas se aika vuodesta kun puut vaihtavat väriä ja pudottelevat lehtiään. Asfaltti kiiltää märkänä, se herättää minussa aina haikeutta. Syksy on tunnelmallista ja haikeudestaan huolimatta ihanaa aikaa, siihen saakka kunnes puut ovat paljaana ja maa huutaa lumea suojakseen. Se välivaihe on kauheaa, pimeää ja yksinäistä. Silloin olisi ihanaa, jos olisi se joku jonka viereen käpertyä. Syksyt menee, vuodet menee.. Tämän piti olla minun vuosi, se vuosi jolloin minä rakastun. Näin minä vuoden alussa päätin. Unohdin, että vuosi on lyhyt aika.

Aikakin on hassu juttu, teini-ikäisenä se mateli, se ei kerta kaikkiaan liikkunut. Nyt kolmekymppisenä vuodet vaan menee, liiankin vauhdilla. Joskus pelottaa, että asioita jää tekemättä, elämää elämättä. Mutta elänkö minä nytkään, vai suoriudunko vain päivästä toiseen…