Heräsin taas siihen kuristavaan tunteeseen, kuin kaikki ei olisi hyvin. En koskaan löydä hyvää selitystä, miksi minusta tuntuu siltä. Tunnen syyllisyyttä, en tiedä mistä. Häpeän olla minä.

Ulkoisesti minulla on kaikki hyvin. Opiskelen minua kiinnostavaa alaa, on töitä, pidän asunnostani, vaikka vuokrattu onkin. Jopa söpöksi minua on haukuttu, pari kiloa ehkä liikaa, mutta ei se minulle enää ole kauhea ongelma. Pari hyvää ystävääkin löytyy. Mistä siis tämä tyhjyyden tunne? Opiskelutoverini eivät varmaan ikinä osaisi arvata miten epävarma ja herkkä olen..

Olen kolmekymmentä, mitä olen saanut aikaan.. Kuka minä olen.. Mitä haluaisin edes olla.. Aikaa on, tiedän. Miten käyttää tuleva aika niin, että olen vanhana elämääni tyytyväinen.

Tähän asti olen tehnyt liikaa huonoja ratkaisuja. En ole kunnioittanut itseäni ja ruumistani. Joka ikinen päivä, joka ikinen hetki minua siitä muistuttaa nämä kauheat arvet ranteessani. Siitä on jo kymmenen vuotta kun päädyin ratkaisuun, että nyt tämä paska riittää. minut paikattiin, mutta MINUA ei hoidettu. Jälkeenpäin ajatellen olisin toivonut, että minut olisi viety hoitoon, olisin voinut säästyä paljolta. Silloin olin kovasti sitä vastaan. En minä niihin haavoihin olisi kuollut, rumaa jälkeä tuli, mutta eloon olisin ilman paikkaustakin jäänyt. Siinä ne nyt ovat, aina, muistuttamassa heikkoudestani…