Isäni oli alkoholisti, eikä äitikään lasiin sylkenyt. Minä en edes muista milloin juominen alkoi, luultavasti jo ennen syntymääni. Syntymäni jälkeen se ainakin paheni. Olen esikoinen ja olin vaativa, minulla oli koliikki. Muistan lukeneeni isän papereista, miten hän oli kertonut paniikkioireiden pahenevan kun ensimmäinen lapsi syntyi, hän lääkitsi itseään alkoholilla.

Meillä riideltiin paljon, nyrkein ja huudoin. Paljon en lapsuudestani muista, ihmisellä on käsittämätön kyky suojella itseään. Ehkä ne asiat olivat ja ovat edelleenkin liikaa. Muistan miten talvipakkasella keskellä yötä naapuri otti meidät lapset ja menimme lähimmälle puhelinkopille josta poliisit soitettiin. Muistan miten siskon kanssa maattiin peiton alla ja oltiin ihan hiljaa.. Muistan miten isä jahtasi nahkavyön kanssa äitiä, sitä en muista mitä sitten tapahtui. Poliisit kävivät meillä usein. Silloin lastensuojelu ei tainnut olla kovin tehokasta..

On minulla isästä hyviäkin muistoja, olin silti isän tyttö. Isä opetti minut ajamaan pyörällä, isän kanssa tehtiin matematiikan läksyt, isä vei meidät firman saunailtaan, jossa saatiin smurffi-limsaa. Isä ja äiti erosivat kun olin yhdeksän, olisin halunnut asua isän kanssa. Äiti vei meidät toiselle paikkakunnalle, ei hänellä tainnut olla vaihtoehtoja. Isää nähtiin lähinnä kesäisin, oli kova ikävä.

Isä kuoli pari vuotta sitten, viinaan. Tunnen siitäkin syyllisyyttä. Jonkun olisi pitänyt huolehtia isästä. Ehkä hän olisi lopettanut tai vähentänyt juomistaan. Minun olisi pitänyt jaksaa kuunnella häntä, mutta hän oli aina humalassa kun soitti, en vaan jaksanut.

Eräänä kesänä vietin viikon hänen luonaan, hän joi maltillisesti, hän sentään yritti. Kävi niin sääliksi häntä. Hän näytti vanhemmalta mitä oikeasti oli. Kovin väsyneen näköinen. Isällä oli kovat lääkitykset paniikkioireisiin, masennukseen ja univaikeuksiin. Minä kevensin vähän lääkevarastoa ja siitä alkoi minun alamäki, mutta se on tarina erikseen. Se oli toiseksi viimeinen kerta kun näin hänet. Viimeinen kerta oli pari vuotta myöhemmin hänen maatessa ruumisarkussa. Se oli ensimmäinen kerta kun näin ruumiin. Ei se ollut isä, vain tyhjä kuori.

Naapurit kertoivat isän viimeisistä vuosista. Isä oli huonossa kunnossa. saattoi pissiä huomaamattaan housuihin ja oli menettänyt ajantajunsa. Puhui meistä lapsista paljon. Kuolinpäivänään isä oli yrittänyt soittaa minulle monta kertaa, en jaksanut vastata. Ei asia varmaan miksikään olisi muuttunut, mutta tunnen kovasti asiasta syyllisyyttä.

Muistotilaisuus oli kaunis,paikalla oli vain läheisimmät isän ystävät ja sukulaiset. Soitimme musiikkia ja keskustelimme paljon. Itkettiin paljon. Tilaisuuden järjestämisestä en muista juurikaan, Se on mennyt kuin sumussa.

Ruumiinavauksessa todettiin, että isän elimistössä oli lääkeaineita. En halua puhua itsemurhasta, mutta en pidä sitä mahdottomana ajatuksena. Asiat oli järjestetty niin hyvin, että jos hän ei sitä suunnitellut niin ainakin saattoi aavistaa.. Näin minä uskon.

Eniten minua surettaa se, etten koskaan oppinut tuntemaan isää. Liian myöhään sitä huomaa mitä on menettänyt. Perheemme elämä oli pitkään sekaisin. Nuorin sisko vahingoitti itseään niin, että joutui paikattavaksi. Toinen kuihtui silmissä. Minä lääkitsin itseäni kovalla työnteolla. Asiasta ei oikeastaan puhuttu, jokainen oli omillaan.
Kaipaan isää.